Hurahdin 90-luvulla runouteen. Turkulaiseen runouteen. Sammakon kirjakaupasta tilasin Marjo Isopahkalaa, Kari Aartomaa ja myös Tapani Kinnunen tuli tutuksi useiden muiden lisäksi. Rujot, provokatiiviset mutta myös yksityikohtaiset havainnot elämästä, usein sen nurjapuolesta, ja vieläpä kotimaisin silmin oli jotain räjäyttävää. Saksalainen sana ”Kopfkino”, päänsisäinen elokuva, kuvaa hyvin mielikuvitustamme ja tapaa käsitellä asioita. Kulttuuriuutinen pääsi tutustumaan Tapani Kinnusen Kopfkinoon.
KOVAT KAMAT
Räjähtäneet kundit
konttaavat ovesta.
Ikkunat on paskana.
Stooges soi lujaa.
Kukaan ei piittaa
mitä Kiinassa tapahtuu.
Ruoho palaa pehmeästi.
Joku piiskaa hepoa.
Maailma vyöryy
helvettiin ovesta.
(Copyright Tapani Kinnunen)
Tapani Kinnunen, miten kuvailisit Turkulaisen runouden kulta-aikaa, 90-lukua?
–1990-luku oli aktiivisen toiminnan aikaa Turun runoskenessä sikäli, että hyvin erilaiset runoilijat pystyivät puhaltamaan yhteiseen hiileen. Se näkyi stagella, kaikki lähtivät mielellään yhteisille keikoille. Se näkyi Tuli & Savu -lehdessä, kaikki Turussa halusivat juttunsa, runonsa tai kirja-arvostelunsa lehteen. Suunniteltiin yhdessä runokiertueita Suomeen ja ulkomaille, juotiin yhdessä olutta ja kahvia. Samaan aikaan jokaisen annettiin olla oma itsensä, oli vain hyvä jos runoilijalla oli omanlaisensa ääni, joka ei jäljitellyt jotain toista.
–Huumori oli joskus rankkaa, jos joku teki oharin keikalla tai alkoi muuten elvistellä, hänet kyllä vedettiin kölin alta aika sujuvasti. Kaikki eivät kestäneet tätä, ja voi olla että itse ylitin muutamaan kertaan soveliaisuuden rajat. Halusin nähdä mitä taiteen nimissä voi tehdä ja mitä ei, siinä paloi muutama silta aika näyttävästi, mutta olihan se kaikki tekeminen loppupeleissä myös sen arvoista.
Erikoisin muistosi kulttuurielämästä 90-luvulta?
–Olin muutamalla runokeikalla kuolemanvaarassa, esim. kun hyppäsin erään keikkapaikan baaritiskiltä monen metrin päähän tuoppeja täynnä olevaan pöytään. Rätinä vain kuului, kun niitä tuoppeja meni palasiksi ja pöytä hajosi kahtia. Joillakin keikoilla yleisö tuli lavalle antamaan minulle turpaan, mutta siitäkin selvittiin.
Millaista on olla runoilija/kirjailija 2020-luvun Suomessa?
–Yritän elää mahdollisimman tavallista elämää. Toimeentulo on kuitenkin sen verran epävarmaa, että hurraamista arkipäivän sankaruudessa ei ole. Olen kahden tyttären isä, lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. Olen avioliitossa lasteni äidin kanssa. Kirjoitan määrätietoisesti runoja ja romaaneja, en voisi elää toisin.
SAARIKOSKI
Matkalla Poriin
juon Koskenkorvaa
pullonsuusta.
Runoilija kuskina.
Sininen Mazda.
Kusen hankeen
taukopaikalla.
Katson hirvenjälkiä.
Metsässä voisi asua
jos olisi viinaa.
(Copyright Tapani Kinnunen)
Miten olet muuttunut runoilijana ja ihmisenä näiden kolmen vuosikymmenen aikana?
–Julkaisin ensimmäiset runoni valtakunnallisissa antologioissa 1980-luvun alussa, ja niitä runoja on tulossa syksyllä 2020 ilmestyvään runokokoelmaani Maitoa ja alkoholia (Enostone). Teoksessa on tietysti mukana ihan tuoreita runojani, niitä runoja vertailemalla muutoksen näkee helposti. Yritän olla kirjoittamatta runoja, mutta jos niitä syntyy, pakko ne on pistää paperille. Ihmisenä olen muuttunut todella paljon – olin 21-vuotiaana varma, etten elä kolmekymppiseksi. Nyt täytin just 58 vuotta, ja muuta huolta ei ole kuin rasvamaksa.
Onko runon tekemiseen tarvittava luomisen tuska klisee? Miten se sinulla ilmenee?
–Nautin kirjoittamisesta, nautin jokaisesta rivistä ja säkeestä jonka isken paperiin. Se on kuin nyrkkeilyä. Se helpottaa oloa, jos en kirjoittaisi, olisin kävelevä hermokimppu.
Tarvitseeko elämän nurjapuolista kirjoittavan runoilijan myös itse elää ”marginaalissa”?
–Jos ei ole nähnyt elämän nurjaa puolta, jos ei ole kussut vastatuuleen ja ottanut turpaan, ei sitä kuvausta pysty tekemään yhtä todentuntuisesti. Näin se vain on, vaikka yliopiston kahvilassa saatetaan sanoa muuta.
Miten runosi syntyvät? Mistä ne kertovat?
–Jokin ajatus tai lause alkaa vaivata mieltä, siitä syntyvät yleensä runon ensimmäiset säkeet. Runoni voivat kertoa mistä vain – minusta, seinänaapurista, presidentistä – runoni voivat kertoa villakoiran ilmavaivoista tai kuukävelyn keveydestä, mitään ei kannata rajata runosta pois.
TAPPAJAMUMMO
80-vuotias mummeli
köpöttelee keppien kanssa.
”Mitä nuorimies
siinä laiskottelee?”
”Öö… mä odotan bussia.”
”Kävelisit nuorimies, se
on terveellistä!”
”Öö… mä olen menossa
Helsinkiin.”
”Ei tästä mene Helsinkiin
busseja!”
”Öö… mä ajan bussilla
ensin rautatieasemalle.”
”Kävelisit nuorimies”, mummeli
sanoo ja huitaisee kepillä.
”Perkele”, sanon ja potkaisen
kepin mummelin kädestä, ”nyt
lähdet vittuun siitä!”
Mummeli noukkii kepin maasta
ja sanoo: ”Sinne ainakaan
mene.” Hän tökkäisee minua
kepillä mahaan.
”Perkele”, sanon ja tempaisen
kepin mummelin kädestä ja heitän
eteenpäin jalkakäytävälle.
”Tulisipas taas sota”, mummeli
sanoo ja noutaa keppinsä,
”saisivat nuoret miehet
liikuntaa.”
(Copyright Tapani Kinnunen)
Ketkä ovat vaikuttaneet siihen, että aloit kirjoittamaan runoja?
–Kuuntelin aluksi 1970-luvun lopun rockin uuden aallon sanoituksia ja luin rinnalla Jarkko Laineen kirjoja. Ne olivat lähtölaukaus. Charles Bukowski tuli vasta vuosia myöhemmin. Olen aina lukenut paljon, Enid Blytonin Salaisuus-sarjasta kaikki alkoi, Albert Camusin Sivullinen oli lukiossa tärkeä, Richard Brautigan, Raymond Chandler… voisin jatkaa listaa loputtomiin. En varsinaisesti lukenut nuorena runoja kovinkaan paljon, tutustuin tietysti Pentti Saarikoskeen ja Paavo Haavikkoon. Pekka Kejonen ja Markku Into olivat minulle kuitenkin läheisempiä, heidän tekstinsä tulivat iholle.
Mikä on lempirunosi?
–Merkityksellisin on Jarkko Laineen nuorena kirjoittama Tulun ja Polin lääni on punainen, se runo minut sysäsi runouteen, jos jokin yksittäinen tapahtuma pitää mainita. Törmäsin runoon lukion hyppytunnilla koulun kirjastoluokassa, kun otin käteeni antologian Uuden runon kauneimmat 2 (Otava, 1971). Tärisyttävä kokemus!
Mistä haaveilet runoilijana?
–Jotta voisin kirjoittaa Välimeren äärellä pienellä parvekkeella, kun palmut huojuvat ja aurinko paistaa. Osan vuodesta teenkin nykyään niin! Jamas!
Käsittääkseni olet myös innokas jalkapallofani. Kumpi taiteenlaji on rankempaa, jalkapallon pelaaminen vai runojen rustaaminen?
–Runous on taiteenlaji, jalkapallo on jalkapalloa, ei niitä voi verrata. Jos pitää valita, niin runous voittaa 6–0.
KIPINÄ JÄI
Kasvoin tehtaan taloissa
Rauhankadulla. Meitä pelättiin
ja meistä kirjoitettiin
Karjalaisen yleisönosastossa:
pojat ampuilevat ilmakiväärillä
pikkulintuja ja ohikulkijoita.
Jalkapallopelissä olin Riva –
suuri yksinyrittäjä ja diiva.
”Ei Kipinä oikeasti ole sellainen”,
isot pojat sanoivat, ”mutta joku
sinun on oltava.”
Minä olin Kipinä, luokan priimus
ja tyttöjen salainen rakastaja.
Kun Rantakylää alettiin rakentaa
perheeni muutti sinne.
Lempinimeni unohtui.
Kaikki oli aloitettava alusta.
Metsästä löytyi pultsareitten viinoja
ja käytettyjä kortsuja.
Vanhempani olivat vuorotyössä.
Olin paljon yksin kotona.
Haaveilin kirjailijan ammatista
ja uima-allasbileistä.
Amerikassa soitettiin rockia.
Rantakylässä rakennettiin unelmia
betonista, lastulevystä ja
teräsvillasta.
(Copyright Tapani Kinnunen)
Kipinä jäi on julkaistu kokoelmassa Englantilainen keittiö (Savukeidas 2007). Runo on julkaistu myös Kinnusen kootuissa runoissa Amerikkalainen parranajo. Runot 1994–2009 (Savukeidas 2009).
Kovat kamat ja Saarikoski on julkaistu runokokoelmassa Tupakoiva munkki (Pahan Kukka 1996). Tappajamummo on julkaistu runokokoelmassa Englantilainen keittiö (Savukeidas 2007). Kaikki runot on julkaistu myös kootuissa runoissa Amerikkalainen parranajo. Runot 1994–2009 (Savukeidas 2009)
KUVAT: Riikka Järvinen
Kulttuuriuutinen 