Performanssitaiteilija teki 4 laulua juomisesta

Maximilian Latva, mikä innosti aloittamaan performanssitaiteen tekemisen? 

Syyt taitavat olla silkkaa patologiaa. Kouluaikoina piti vielä seistä aamunavauksissa ja kuunnella luterilaista propagandaa. Ruodusta poikkeavaa rangaistiin, sen sijaan toisten hakkaamista pidettiin aivan normaalina käytöksenä. 70-ja 80-luvun Suomi oli siis täysi barbaria. Kun katsomme 2020-lukua  myöhemmin, vaikutelma on tietysti sama.

Tässä lienee yksi syy. Kun raamit ovat ahtaat, saattaa herätä kiinnostus siihen, mitä niiden ulkopuolella on, ja mikä on sen suhde kehyksen sisällä olevaan.

Muuten vaikuttaa siltä, että ihminen on harvoin todellisista motiiveistaan tietoinen juuri minkään suhteen. Taiteilijana sitä todennäköisesti saattaa pohtia enemmän, mutta se ei tarkoita, että lopullinen totuus silti tulisi näkyväksi.

Mitä haluat kertoa performanssilla?

Mitään yksiselitteistä viestiä ei ole. Sellaisen voisi kirjoittaa manifestiksi ja julkaista tekstinä. Tai sitten voisi pestautua mainostoimistoon tai poliittista propagandaa tuottavaan yksikköön..Nämähän ovat usein samoja tahoja. Omassa taiteessani en ole kokenut sellaista kiinnostavaksi.

Toki performansseissamme- työskentelen performanssin piirissä lähes yksinomaan performanssitaiteen duo Kainulainen & Latvan toisena osapuolena-voi nähdä vallankäytön ja rikotun seksuaalisuuden teemoja, koska tässä oman mielen sisältöä oman kehon kautta peilataan. Nämä kun ovat niitä keskeisimpiä kokemuksia elämässäni olleet. 

Mahdolliset tulkinnat kuitenkin tulevat vasta teoksen esittämisen jälkeen, minulle ainakin.

Miten performanssi tehdään, miten se suunnitellaan?

Teokset rakentuvat kuvista ja teoista. Minkäänlaista ideaa siitä, mitä halutaan sanoa, tai miten kuvat pitäisi ymmärtää tai tulkita, ei lähtökohtaisesti ole. 

Keskustelusta se alkaa, virittäytymisestä maailmaan, jota ei vielä ole. Joiltakin osin on tarkat suunnitelmat, esimerkiksi se kokeillaan, pysyykö tämä teippi tässä seinässä? Mukana on silti myös elementtejä, joita ei voi ennustaa. Muilla performanssitaiteilijoilla on tietysti omanlaisensa metodit, mitään yhteisiä tai yleisiä sääntöjä tässä ei varsinaisesti ole.

Joinakin hetkinä kuvittelen tietäväni, mitä performanssitaide on, mutta olen silloinkin todennäköisesti useimmiten väärässä. Minä en näe performanssia esittämisetä, vaan tekemisenä. Toisille se on jotakin muuta.

Millaisen yhteyden saat ihmisiin taiteen ääressä?

En minä koe saavani ihmisiin juuri minkäänlaista yhteyttä taiteen ääressä, varsinkaan omaa teosta esittäessä. Siinä joutuu keskittymään teokseen, en minä ole siellä kenenkään kanssa seurustelemassa. Tai itseäni esittelemässä.

Muiden teoksia katsoessa voi kokea jonkinlaista apinalauman sosiaalista rakennetta ylläpitävää, tai sitä murtavaa, jaettua kokemusta. Tässä se muiden kokemus on tietysti ihan pelkkää arvailua ja plaseboa. Eihän sitä voi tietää, miten tuo toinen asian kokee, kun näistä harvoin täysin rehellisiä ollaan.

En minäkään välttämättä avaa jonkun nykytanssiesityksen päällimmäisenä vaikutelmana sitä, että olipa tuolla yhdellä tanssijalla upean lihaksikkaat pohkeet.

Vaikka parista ei juuri muuta mieleen ole jäänyt. Sain rahoilleni siis vastinetta. Eroottis-esteettinen taiteesta nauttiminen ei ole minusta sen arvottomampaa kuin vaikkapa intellektuaalis-pangolinen.

Duo Kainulainen & Latvan alkuaikoina esiinnyin mustassa laatikossa, jossa oli tirkistysreikiä, sen verran hankalaa se näkyvillä oleminen minulle on. Osallistavia teoksia ei ole juurikaan tullut tehtyä. Kainulaisen kanssa olen kyllä itkenyt jokusen maalauksen tai muun teoksen äärellä, joten kaipa sitä joskus jollakin tasolla voi yhteyksiäkin syntyä. Vaikka se liikuttumisen syy olisi kokijoilla keskenään erilainen.

Onko sinulla esikuvia kyseisellä alalla?

Ei. Arvostan monienkin taiteilijoiden metodia, teoksia, tai heitä itseään, harvemmin sentään kaikkia yhtä aikaa. Performanssitaiteilijat eivät ole ymmärtääkseni vaikuttaneet siihen, että ko. Taidemuotoon eksyin. 

Kalervo Palsa on varmasti vaikuttanut, hänen teoksiaan kuitenkin tuijottelin koko lapsuuteni ajan. Getsemane oli hienoimpia paikkoja, joita pääsin pienenä näkemään. Palsa oli myös niitä harvoja aikuisia miehiä, joita en pelännyt, tai jotka eivät tuntuneet ällöttäviltä. 

Maria ”Mi” Duncker ehkä kelpaisi esikuvaksi, tinkimättömässä rehellisyydessään. Hän se kuratoi meidät Kainulaisen kanssa yhteen, mikä on muuttanut elämäni täysin. Tai Tuomo Puranen, jos kuvataiteen puolelta karataan musiikkiin.

Millainen performanssi on hyvä? Entä mikä on epäonnistunut? 

Suurin osa näkemistäni performanssista on ollut yhdentekevää kuraa. Jotkut harvat ovat sitten tuntuneet hyvin merkityksellisiltä. Tämä sama sääntö koskee kaikkea inhimillistä toimintaa, tosin. ”Hyvä” on tietysti laatukriteerinä jo hiukan problemaattinen. 

Sotaan lähtevillä on vakaumuksellinen usko siihen, että he ovat hyvän puolella, nuo toiset taas pahan. Performanssin kokeminen huonoksi on jo neurobiologisesti kovempi isku kuin se, että joku maalaus ei miellytä. Kun ihminen on fyysisesti nyt ja tässä tekoa suorittamassa, ei sitä abstraktia vieraannuttamisen tasoa tule väliin.

Se voi saada tuntemaan oman paikan sosiaalisessa hierarkiassa epävarmaksi, tai aiheuttaa moraalista epämukavuuden tunnetta. Toki onnistunut performanssi voi tehdä tämän jopa tehokkaammin.

Huonot performanssit ovat usein jonkinlaista oman itseilmaisun tärkeäksi kokevien ihmisten egon kanssa läträilyä, hulluimmat taiteilijat kun tuntuvat alalle löytävän. Varsinkin onnistuneesta performassista saa helposti psykoosidiagnoosin, jos sen tekee oikeassa paikassa.  Osittain kyse on tietysti siitä, että performanssi on niitä marginaalisimpia taiteen lajeja. Kapitalistinen spektaakkeli ei ole sitä onnistunut kokonaan nielemään ja tuotteistamaan.

Mehän elämme ajassa, jossa pyhin arvo on talous ja raha, eivätkä pääsääntöisesti ilmaiset performanssitapahtumat oikein istu niin jäykkään muottiin. Juuri minkään arvoa ei enää kyetä mittaamaan muuten kuin rahan kautta. Joka itsessään on kuitenkin arvotonta. Olemme siis kulttuurisesti siirtyneet fiktion puolelle.

Miten 4 laulua juomisesta syntyi?

Harvoin ihminen oikeasti omista motiiveistaan tietoinen on, joten tästä voi syyttää joko hetkellistä tai pysyvää mielenhäiriötä. Vahinko se ainakin oli. Tein äänikokeiluita, kuten tapanani on, ja sitten alkoi päässä soimaan melodioita ja sanoja.

Siinä kiireessä en enää ehtinyt siirtämään pohjia omalle äänelle sopivaan rekisteriin, mikä antoi oman panoksensa tulkinnan haurauteen. Improvisoitujen lyriikoiden tosikkomaisuudessa oli minua puhutteleva huumoria, mutta en ole varma aukeaako se kenellekään muulle. 

Oman äänen kuunteleminen on yhtä tuskallista kuin oma alaston keho, joten ainakaan omaksi huvikseni en näitä ole tehnyt. Toisaalta, en minä tehtyjä teoksia tapaa enää kuunnellakaan, on niitä tekovaiheessa saanut jo sen verran tankata.

Olen aina ihmetellyt Rolling Stonesien tapaisia akteja, jotka lakkaavat luomasta uutta muutaman aktiivisen vuoden jälkeen. Tämän jälkeen ne ilmeisesti muumioidaan, ja laitetaan esittämään puolivillaisia versioita nuoruuden hiteistään. 

Mikä siihen inspiroi?

Olen käynyt läpi muutaman, vuosien mittaisen masennuskauden, jotka ovat johtaneet siihen, että olen alkanut juomaan. Olen tehnyt sitä enimmäkseen yksin.

Tähän on liittynyt lapsuuden seksuaalisesta ja muusta väkivallasta aiheutunut kompleksinen traumanjälkeinen stressihäitiö, C-PTSD. Olen kai sikäli tylsä tapaus, että lähes kaikki taiteeni tuntuu kumpuavan tästä samasta lähteestä.

Olen tehnyt viime vuodet lähinnä ns. kokeellista instrumentaalimusiikkia, tai äänitaidetta, missä lie sekin raja, esityskontekstissa kai enimmäkseen? Jonkinlaista kokeellisuutta oli kai siinäkin, että tulin tarttuneeksi toisenlaiseen formaattiin. Ihan suorassa rivissä aamunavauksessa nämäkään eivät muiden iskelmien kanssa taida seisoa.

Mikä on tämänhetkinen vointisi?

Jatkuvaa kamppailua tämä hulluna eläminen on. Mielellään sitä lääkitsisi itseään viinalla ja huumeilla vaikka joka päivä, mutta siihen nyt pystyy kuka urpo tahansa. Sellainen kuitenkin syö voimavaroja, joita mielellään säästän muuhunkin kuin depression ja itsetuhon kanssa rämpimiseen.

PTSD-oireissa on tarpeeksi tekemistä muutenkin. Elän jatkuvassa hälytystilassa, viimeksi olen hetkeksi rentoutunut kuutisen vuotta sitten hypnoosissa. Kyseessä on kohtalaisen graavi aivovaurio, jota ei varmasti ole helpottanut se, että nuorempana sitä joutui vastaanottamaan kohtalaisen paljon päähän osuvia iskuja ja potkuja.

Minulla ei ole sosiaalista energiaa niin paljon, että jaksaisin olla juuri kenenkään kanssa tekemisissä. Kivan kaverin kanssa kun pari tuntia hengailee, joutuu viikon henkisesti valmistautumaan, toisen toipumaan. 

Kuvittelin jo, että ollaan yleisemmällä tasolla menossa kohti avoimempaa kulttuuria, ja näin toki joiltain osin on tapahtunut. Mutta nythän näyttää siltä, että jonkinlaisen saalinhimoisen, vahingoniloisen verhojen raosta kurkkijan  ominaisuudessa vähän joka toinen pyrkii osoittamaan moraalista paremmuuttaan. Ihan riippumatta omasta ideologisesta viitekehyksestä. Tällaista se on, kun apinoilta karvat harvenee.

Linkkejä:

Maximilian Latva 4 laulua juomisesta Soundcloudissa

Kainulaisen & Latvan performansseja

Maximilian Latva Isä kuolee/Äiti kuolee

Kuvat:

Artikkelikuva Vladimir Lupovskoy, Solyanka State Gallery, Moskova 2016

Juttukuvat:

Dariusz Fodczuk, Malamut Performance Festival, Ostrava 2019

Antti Ahonen, Teatteritalo Universum, Helsinki 2019

Katri Kainulainen, Matera 2019


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s