Esittelyssä kuvataiteilija Helena Tuura.
Kuka olet?
Olen kuvataiteilija Suomusjärveltä, Salosta. Asun maalla ja työhuoneeni on piharakennuksessa. Aloitin taideopintoni 37-vuotiaana v. 1993 Pohjois-Savon kansanopistossa, Kuopiossa. Taiteilijan ammattiin minut johdatti kuvanveistäjä Pauno Pohjolainen, joka tuolloin opetti maalausta
kansanopistossa.
Vuonna 1999 jatkoin taideopintojani Joensuussa Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa. Sieltä valmistuin kuvataiteilijaksi v. 2002. Täydennyskoulutuksia (Taide julkisissa tiloissa ja Omakuvalliset menetelmät) kävin v. 2009-11 Turun AMK:n Taideakatemiassa. Taiteilijana olen toiminut 1990-luvulta saakka. Näyttelyitä on kymmeniä Suomessa. Sivuhommiakin on pakko ollut tehdä vuosien varrella, kuten kuvataideopettajan, luokanopettajan, postinkantajan, myyjän, hoitoapulaisen ja kotiavustajan töitä.
Miten kuvailet taidettasi?
Minulle on aina ollut tärkeää ja luontevinta kertoa kuvin miltä minusta tuntuu. Kuvitan elämääni. Alusta lähtien teokseni ovat olleet hyvin omakuvallisia, vaikka välillä jopa aivan abstraktejakin. Omakuva on minulle tunnetila, sielunkuva, ei kopio tai peilikuva todellisista kasvoista. Tunne ja totuus ovat erittäin tärkeitä. Myös ”virhe”, se epätäydellisyyden kauneus – ihmisyys – on tärkeää ja se ei tule teoksiini tiedostaen vaan lahjana – yllätyksenä myös minulle.
Aloitin omakuvilla. Pikkuhiljaa esittävät kuvat muuttuivat abstrakteiksi. Mutta jossain vaiheessa en enää saanut mitään irti niistä ja kuin itsestään teokseni muuttuivat jälleen ihmiskuviksi. Viime vuosina siveltimen veto on muuttunut viivaksi. Työskentelen sykleittäin. Väliin on tullut jopa vuosien ”taukoja”. Jokin on loppunut ja uusi alkanut.
Mistä inspiroidut?
Kuten edellä mainitsin, ihminen ja ihmismieli inspiroi. Nyt jonkin aikaa mieltäni on kiehtonut sarjakuva keinona kertoa elämästäni. Ensi sysäyksen siihen sain taiteilija Jenny Eräsaarelta, joka opetti omakuvallisen sarjakuvan tekoa. Omakuvalliset menetelmät- täydennyskoulutuksessa Turussa. Nyt muutaman vuoden viiveellä se on ”iskenyt” tajuntaani. Sarjakuvan piirtäminen on ”pelastanut” mieleni lamaantumiselta kun kuvat mielestäni loppuivat ja elämä muutenkin koetteli. En voinut jättäytyä vain olemaan. Jokin kiinnekohta taiteeseen oli säilytettävä!
Pakotin itseni piirtämään edes jotain ja niin nämä sarjakuvat alkoivat. Myös ystäväni Marika Kojon runokirjan, Vieläkö kerään katseita, kuvitustyö v. 2017 oli jo johdatusta sarjakuvaan. Koen, että koskaan aikaisemmin ei teoksissani ilo ja huumori ole ”kukkinut”. Palaute on ollut yllätys. Sarjakuvani ovat tuottaneet hyvää mieltä kanssaihmisille ja jopa ”pelastaneet” jonkun päivän.
Mistä haaveilet?
Sarjakuviin viitaten, olisi hauskaa saada julkaistuksi sarjakuva-albumi. Koen kuitenkin, että tämä sarjakuvan piirtäminen on välivaihe johonkin uuteen vaiheeseen taiteessani. Tämän aika on kuitenkin nyt. Haaveilen vielä monista vuosista, jotka saisin elää terveenä ja rauhassa ”pahalta” maailmalta, maalata ja piirtää sekä pitää näyttelyitä. Toivon, että saisin elää omannäköistä elämää.
Mitä sinulla on nyt meneillään?
Nyt keskityn sarjakuvan piirtämisen tuomaan hyvään oloon. Loppukeväästä toivon pääseväni lyhyeen inspiraatioresidenssiin. Työskentelen tulevan ryhmänäyttelyn teosten parissa. Toivon kesän tuovan iloa elämääni. Syksyllä osallistun Konstrundan -tapahtumaan, jossa esittelen
sarjakuvapiirtämistäni, valmiita teoksia ja pidän mahdollisesti aiheesta työpajan.
”Eilinen on mennyt, huomisesta ei tiedä, on vain tämä hetki”.
Helena Tuura Instagramissa
Kulttuuriuutinen 