Mies värikkään ja kantaa ottavan taiteen takana. Aulis Harmaalan maalaukset ja muu taide herättää voimakkaita tunteita.
Kuka olet?
Vartuin maatilalla Pohjois-Suomessa Ranualla ja kasvoin kuvataiteilijaksi Limingassa, Kankaanpäässä, Lahdessa ja viimeksi Aalto-yliopistossa Helsingissä. Olen myös työskennellyt taiteellisia metodeja käyttäen mm. turvapaikahakijoiden, kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien kanssa eri projekteissa ja toimihenkilönä. Asun Helsingissä ja harrastan vuolemista.
Miten kuvailet taidettasi?
Taiteeni on ihmisten kanssa olemista, vaikuttamista, poliittista toimintaa. Outo väite siinä mielessä, että työhuoneessani ei ole koskaan muita ihmisiä. Mutta taiteilu yksinkin on kommunikaatiota, koska jossain vaiheessa prosessissa on vuorovaikutusta toisten kanssa, yhdessä ajattelua, teoilla ja vaikkapa kuvilla viestimistä. Ymmärrän poliittisen toiminnan aika arkipäiväisenä, sillä ainakin tätä kirjoittaessa minulla on mahdollisuus tehdä valintoja ja toimia toisin. Pääasia on, että työskentelyni tuntuu luontevalta ja tiedän mihin pyrin. Materiaali tai metodi voi olla mikä tahansa. Olen tehnyt installaatioita, joissa on osallistavia elementtejä. Mielestäni parhaimmat esimerkit niistä ovat Perhosten siipiä yli 50-vuotiaille rumille miehille ja puolisoni kanssa toteutettu kotitapahtuma Parisuhdeveistos omassa kodissa.
Joulukuussa 2016 ostin Rotterdamin reissulla pienen maalaustelineen. Olin maalannut tosissani viimeksi vuonna 1994. Ajattelin harrastaa taidemaalausta huvin vuoksi. Se oli kohtalokasta. Nyt sudin kaksi-kolme maalausta joka viikko, enkä aio lopettaa. Ehkä eniten minua viehättää mahdollisuus kuvittaa maalauksiini katkelmia todellisuudesta. Kuvien sijasta voisin kirjoittaa blogia, esseitä tai tehdä esityksiä. Arvelen, että minulle on luontevampaa maalata. En todellakaan ole taidemaalari. Minulle taiteessa sanoma menee aina teknisen osaamisen ylitse. Pohdin paljon sitä, mitä kuvieni ihmishahmot tekevät, mitä he ajattelevat ja millainen ympäristö on. Toisinaan maalauksen rakentaminen tuntuu nukkekotileikiltä. Viime aikoina olenkin useammin nykyteatteria tai esitystaidetta katsomassa kuin kuvataidenäyttelyissä. Silti maalausten nimeäminen on hankalaa, koska kuva on jaettava muiden kokijoiden kanssa. Ja metodini on työstää kuvasarjoja, jotka liittyvät samaan teemaan. Mielenkiintoinen teema on moniääninen, sillä on monta sanoittajaa.
Mistä inspiroidut?
Omakohtainen kokemus on tärkeä. Toimintani perustuu siihen, miten olen olemassa tässä maailmassa. Pohdin mahdollisuutta osallistaa itseäni johonkin ajankohtaiseen keskusteluun. Riiittääkö kokemus, tieto, taito vai opinko jotain tekemiseni kautta? Haluaako joku muu keskustella asiasta kanssani?
Onko inspiraatio-käsite herttainen taiteilijamyytti, vähän hupsu? Voi olla, mutta on hieno hetki, kun tarttuu asiaan sekä tunteella että järjellä. Maalaamiseen minua vei tunne. Pitkän tauon jälkeen tuli voimakkaita muistoja, ja pensselinheilutus liikutti emootiot kankaalle. Tämä polte on hyödyllinen. Suodattimeen tulee reikiä. Se antaa luvan keskittyä itse asiaan, pilkkujen hierominen jää pois. Jonkinlainen armo tuotosta kohtaan säilyy, vaikka korjailen kömpelöimpiä purkauksia. Moni katsoja aistii tunteen maalauksista.
Kirjoitan lopuksi luettelon: Rakentava vastakkainasettelu on inspiroivaa. On inspiroivaa opetella uusi työtapa. Maalausprosessi muuttui inspiroivaksi, kun ymmärsin sen työkaluksi ajatella. On inspiroivaa katsoa ihmisiä kadulla. On inspiroivaa niittää viikatteella. On inspiroivaa ajaa traktorilla. On inspiroivaa katsoa esityksiä. On inspiroivaa sairastua, tai ei.
Mistä haaveilet?
Haaveilen tulevista projekteista. Haaveilu on osa todellisuutta. Haaveilen joka päivä.
Mitä sinulla on nyt meneillään?
Luin Voltairen romaanin Candide loppuvuodesta 2016. Se on osasyy maalausprojektiini. Hämmennyin, koska romaani resonoi suoraan tämän ajan inhimillisten, poliittisten, uskonnollisten kysymysten kanssa. Candide on sivustakatsoja, ja siltä minustakin eurooppalaisena kansalaisena tuntuu. Olen tänä vuonna työstänyt kaksi näyttelyä nimeltä Optimisti Rovaniemelle ja Turkuun. Seuraava tulee Helsinkiin Galleria Huutoon lokakuussa 2018. Kuvissa seikkailee tämän ajan optimisteja ja pessimistejä, aiheet tulevat päivittäisestä uutisvirrasta ja suodattuvat henkilökohtaisen suodattimeni lävitse.
Rinnalla on toinen projekti, jossa maalaan kokemuksia sukupuolirooleista ja esineellistämisestä. Nyt keski-ikäisenä pohdin, kuinka tietoisesti tai tiedostamatta identiteettini on rakentunut? Tietysti olen mies. Mutta miten viime vuosikymmeninä tapahtunut sukupuolien roolien rajaaminen ja häivyttäminen toteutuu omassa elämässäni? Millaisiin olemassa oleviin kategorioihin liityn ja millaisiin minua ei oteta mukaan? Moniäänistenkin keskusteluavaruuksien ulkopuolelle jää aina joku, joka ymmärtää asian toisin. Tästä lisää vuonna 2019.
Kulttuuriuutinen 