Innostun helposti. Olenkin saanut palautetta, että jaksan kuunnella samoja kappaleita useita kertoja, katsoja samoja elokuvia ja lukea samoja kirjoja uudestaan. Läheisistä se voi olla rasittavaa. Jos jokin herättää mielenkiintoni, haluan perehtyä asiaan ja yrittää ymmärtää sitä monesta eri näkökulmasta. Eräänä lauantaina kuulin Radio Helsingistä osan Mercedes Bentso –nimisen artistin haastattelusta ja hänen keväällä 2017 ilmestyneeltä Ei koskaan enää –levyltä biisin Anneli Alderton. Uteliaisuuteni oli herätetty. Levy löytyi Spotifysta ja tutustuminen siihen alkoi suurella innolla.
Ei sensuuria, ei kaunistelua, vaan suoraa puhetta syrjäytyneen maailmasta. Vähättelyä, uhoa, kovuutta, väkivaltaa ja päihteitä. Sanoitukset soljuvat nokkelasti ja julmasti. Ne osuvat kuin miekan sivallukset: terävästi ja viiltävästi. Mercedes Bentsossa on karismaa ja hän tuo omaan musiikkigenreensä piristävän elementin. Musiikillisesti levy on monipuolinen. Taustoina kuuluu niin rap-biitti kuin reggae, pop ja jopa heavy –tyyliä.
Välillä biisit kuulostavat ristiriitaisilta, kun musiikki on jopa popahtavaa, mutta sanat kuten aiemmin kuvailin. Esimerkiksi AA-kerho on tarina jätetyksi tulemisesta ja sen aiheuttamasta tunteesta omalaatuisessa ympäristössä, lisättynä pop-kertosäkeellä. Kyseinen biisi on Verikoston lisäksi levyn ehdoton suosikkini. Mutta Munaton mies –biisin kertosäkeen toteutus kuulostaa kevyeltä, sellaiselta mitä kuulee radion hittikanavilta. Kuitenkin kyseisen biisi on hyvä vastine rap-musiikin äijäuholle ja naisten esineellistämiselle.
Musiikki vaikuttaa minuun hyvin voimakkaasti, pääsen helposti sen vaikutuksen alaisuuteen, tunnelmaan. Tämä levyn kuunteleminen on aggressioiden purkamista. Olo on kevyempi ja ilma puhtaampi, kun on liikkunut levyn tunnelmassa. Vaikka en ole kokenut näitä asioita, tai elänyt siinä maailmassa kuten biiseissä, niiden tunnelmaan samaistuminen tekee olon hetken päästä kevyeksi. Joten, kun tarvitsen aggressiivisuuden purkua, kuuntelen tätä levyä. ”Ei koskaan enää” on kuulunut tässä taloudessa kuluneen viikon aikana toistakymmentä kertaa. Ja kyllä tulee vielä kuulumaan.
Kuten aina taiteessa, pidän siitä kun mennään ääripäässä. Kultainen keskitie ei sovi taiteeseen. Tämä ääripää on myös kuva maailmasta, mikä on jollekin totta. Toivon että levy tavoittaa myös niitä ihmisiä. Levy on huuto heidän puolestaan.
Artikkelikuva: Ei koskaan enää -levyn kansi.
Kulttuuriuutinen 