Astun rappusia toiseen kerrokseen Helsingin Taidekorttelissa. Ovi on koristeltu värikkäästi ja oven hakana toimii pensseli. Oven avaa nainen, jonka herkät ja persoonalliset veistokset herättivät mielenkiintoni. Kun tutustuin hänen taiteeseensa tarkemmin, huomasin hänen myös maalaavan ja kirjoittavan. Hänen kirjoittamat ja kuvittamat lastenkirjansa ovat satuja, jotka kolahtavat lapsenmielisiin aikuisiinkin, siis minuun. Maalaukset ovat usein tummin värein tehtyjä naivistisia teoksia, jotka jollakin omituisella tavalla koukuttavat. Yritin miettiä mikä maalauksissa on jokin yhdistävä tekijä, miksi niitä jää katsomaan? Niihin suorastaan uppoaa, ja ajatus karkaa leijailemaan pois tästä maailmasta. En osaa kuvata mikä niissä on, mutta pakko nähdä niitä lisää. Kuka on tämä taiteilija joka näitä tekee?
Heli Tuhkasen työhuoneessa näkyy työnteon tuore jälki ja historia. Valmiita ja keskeneräisiä veistoksia näkyy nojaamassa seinään ja muovipeitteiden alla pölyltä suojassa. Maalaukset ovat kerätty nurkkaan, mutta joitakin on myös esillä. Heli kertoo, ettei enää ole pystynyt maalaamaan, vaan on nyt keskittynyt veistoksiin. ”Joskus taito vaan häviää. Kun viimeksi maalasin, huomasin ettei siitä tullut enää mitään.” Verkkosivullaan Heli kertoo: ”Maalauksissani on usein yö, alitajunnan ja unien aika, tila jonka sisällä todellisuus muuttuu kätketyiksi piilokuviksi”. Ehkä tuo on juuri sitä, mikä maalauksissa koukuttaa. Jotakin mystistä, pelottavaa ja kiehtovaa.
Heli nappaa syliinsä veistoksen, ja esittelee kuinka se on koottu. Ihmisen kokoiset nuket voisivat olla haasteellisia logistisesti, mutta Heli on tehnyt ne palapelimaisesti. Ne ovat myös kevyttä ainesta, joten niitä on helppo muokata ja siirtää. Niiden taiteellinen herkkyys ja hauraus on koskettavaa. Heli Tuhkanen veistoksistaan: ”Veistoksieni pääasiallinen materiaali on mineraali- ja selluloosakuitupohjainen komposiitti. Olen kehittänyt seosta vuosien ajan saadakseni keveän, lujan ja kestävän taiteellisen materiaalin, jonka struktuuri miellyttää minua.” Alkuperäinen aihe tai muoto voi muuttua luomisprosessin aikana, teoksesta tulee sen näköinen kuin millaiseksi se haluaa syntyä. Lopulta kun teos on saatu valmiiksi, tarvitaan parin päivän pääntyhjentämisjakso. Siivotaan kotia tai tehdään jotain aivan muuta.
Heli kertoo tarvitsevansa paljon aikaa omalle taiteelleen. ”Parasta elämässä on työskentely työhuoneellani”. Naapurityöhuoneen kollegan kanssa on sopimus, että päivällä toisia häiritä. Eli, työhuone on tarkoitettu työtä varten. Mutta oman suunnan toteuttaminen elämässä on vaatinut joitain järjestelyitä: Heli on joutunut tekemään”päivätöitä”, joka on mahdollistanut taiteen tekemisen. Työpaikkoja on ollut peräti 32 kappaletta. Myös perhe on aina tukenut Helin työtä.
Taitelijasta huokuu itsetietoisuus. Jos hän olisi halunnut luovia ja pelata elämän shakkipeliä oikein, voisi taloudellinen tilanne voinut olla parempi. Apurahoja on jäänyt saamatta, koska hän ei ole verkostoituvaa tyyppiä. Mutta jos jotain olisi jätetty sanomatta tai tehty eri tavoin, olisi se suututtanut. Mitään hän ei tekisi toisin. Helin arvomaailmassa raha ei määrää kaikkea.
Olen jo tekemässä lähtöä, kun keskustelumme saa uuden suunnan ja rönsyilee. Puhun omia näkemyksiäni Helin päälle, koska innostun hyvästä keskusteluseurasta. Jälkeenpäin huomaan kokonaisuuden: ihminen pystyy taiteellaan ja olemuksellaan saattamaan minut ulos normeistani. Pystyin näkemään, kokemaan ja tekemään asioita, jotka eivät ole minulle arkea tai normaalia käyttäytymistä. Mitähän vielä taide voi minulle antaa?
Taidekorttelin näyttely ”Roihua” Stoassa toukokuussa
Kulttuuriuutinen 