Vaikka oli kylmä ilta, päätin kävellä Kallion läpi Kruununhakaan. Saisinpa pohtia rauhassa Kellariteatterin esityksen teemaa, kivun kanssa elämistä. Karistin arjen harteiltani ja mietin millaisia kokemuksia minulla on kivusta? Aika vähän. Joskus selkäkipu herättää yöllä, mutta siinäpä oikeastaan kipukokemukseni, satunnaisia päänsärkyjä lukuun ottamatta. On hankala asettua kivun kanssa eläjän asemaan, koska omissa kipukokemuksissani on aina ollut myös loppu, usein nopeastikin. Se on ollut vain hiljalleen hiipuva hetki.
Saavuttuani teatteriin olivat Kykenemättömät -esityksen valmistelut käynnissä. Kellariteatterin miljöö on teatterille sopiva, ei liian fiini. Käytävillä viipotti henkilökuntaa huoneesta toiseen, ja seinään kiinnitettiin tekstejä, missä kerrottiin kivun kanssa eläjän kokemuksista. Sain tuntuman mitä krooninen kipu on. Helvettiä. Käsiohjelman tai lääkärintodistuksen kanssa tarjottiin myös eri värisiä pillereitä. Tällaisia erityispiirteitä minä arvostan. Jotain omintakeista.
Lava oli jaettu kahtia ja pian ymmärsin että toisella puolella menee täsmälleen sama esitys, samaan aikaan. Pystyin kuulemaan välillä mikä tulee olemaan seuraava kommentti jos aikataulu ei täsmännyt. Esityksen alusta minulle jäi päähän lause: ”minä en hae huomiota”, josta käsitin, miten vakuuttava täytyy olla, että kipu otetaan tosissaan. Miksei minua uskota?
Esityksessä oli paljon myös humoristisia kohtauksia. On ihmisiä jolla on aina parempi työ, kauniimpi puoliso, mukavammat ystävät tai tässä tapauksessa, enemmän sairauksia. Uunoturhapuromainen kaveri vastaanotolla voi olla aika rasittava. Potilaiden Talent –esitys oli sekin hyvä, kolmas ruksi ja tiput jatkosta. Et siis ole tarpeeksi vakuuttava ja voit myös joutua ties millaisten puoskareiden käsiin.
Kun haet syytä kivullesi, eikä siihen ei ole mitään järkevää syytä. Mistä kipu johtuu? Lopulta kun siihen löytyy syy, voi sitä juhlistaa diagnoosiräpillä. Myös lääkäreiden pilleriloru nauratti. Ja kun haet Kelasta korvauksia tai muuta tukea, saat rakkaudella hylätyn päätöksen. Pidin äärimmilleen viedyistä absurdeista näkökulmista, mitä näytelmä antoi
Väliajan jälkeen tuntui, että nyt nähdään asioita myös valoisammalta puolelta. Ystävät ymmärtävät ja kivun kanssa voi jopa hetkellisesti tulla toimeen. Sitten kupla puhkesi ja erilaisia kokemuksia tuotiin esiin, mistä mieleenpainuvin oli: ”Kivun katoaminen vastasi seksuaalista nautintoa”. Se ei jätä tulkinnanvaraa kroonisen kivun todellisuuteen.
Musiikki ja laulu tekivät tarinasta jotenkin unenomaisen, ja lohdullisen. Niin kauniisti ne ovat tähän esitykseen tuotu. Tanssi, ja jopa akrobaattiset suoritukset vapisevin käsin muistuttivat kivusta: jokainen liike tehdään rauhallisesti, virheliikkeisiin ei ole varaa. Musiikki ja tanssi tekivät näytelmästä suuremman. Olin ensimmäistä kertaa Kellariteatterissa, mutta en varmasti viimeistä.
Esitys avarsi kroonisen kivun kanssa eläjän arkea, mikä voi olla jatkuvaa diagnoosien hakemista, lääkäreiden vakuuttamista ja tukien hakemista. Puhumattakaan eristäytymistä kavereista ja perheestä. Nuorten näyttelijöiden tinkimättömyys ja ammattimaisuus jättivät Kellariteatterista positiivisen kuvan. Vaikka et olisi kivun kanssa normaalia enempää tekemisissä, tämä esitys kannattaa nähdä. Näytelmän visuaalisuus, äänet ja toteutus kokonaisuudessaan teki esityksestä huikean, joka saa hakea kaltaistaan.
Kellariteatterin kotisivulle pääset tästä.
Kulttuuriuutinen 