Teatteriarvio: Sisaret

Masha, Irina ja Olga. Kolme sisarta elävät hoitolassa ja muistelevat sekä kuvittelevat maailmaa missä ovat aiemmin eläneet. Millaista heidän elämänsä voisi nyt olla Moskovassa? Miksi he kuluttavat aikaansa täällä hoitolassa? Miten ylväinä he itseään pitävät, yläluokkaan kuuluvina. Monia kieliä taitavien sisarten mielissä on edesmennyt isä ja hänen korkean asemansa tuomat etuoikeudet. Hetkelliset onnentunteet vaihtuvat synkkyyteen, epätoivoon. Ei ole tulevaisuutta, ei tietä pois. Vain tämä paikka ja aika. Aikaa on. Sisaret tietävät missä ovat, ja millaisen lääkityksen alla.

Näyttelijöiden psykoottiset olemukset toivottivat katsojat tervetulleeksi Pylvässaliin, ja siitä siirryttiin sitten myös keskelle psykoottista näytelmää. Pidin siitä ristiriitaisuudesta, että kielenkäyttö oli nykyaikaista, vaikka asusteet olivat 1900 –luvun alusta. Ismo Alangon musiikki sopi näytelmään. Sovitukset olivat tehty juuri tätä varten, ja ne osasivat herkistää mutta myös hymyilyttää. Erityisesti Kriisistä kriisiin oli liturgisesti lausuttuna huvittava. Esitys oli muutenkin ennalta arvaamaton, ja sopivan pitkä. Se pohjautui väljästi Tsehovin Kolme Sisarta –näytelmään.

 

Lapinlahden lähteen Pylvässalissa näytelmä sai arvoisensa paikan. Vanha Lapinlahden sairaala käytävineen, rappuineen ja huoneineen toi näytelmään autenttisen tunnelman. Tällaisessa paikassa sisarukset todella nyt elävät. Juuri tässä huoneessa he riitelevät keskinäiset riitansa ja lohduttavat kun on paha olla. Tässä huoneessa he leijailevat korkealla taivaassa realiteetit kaukana ymmärryksestä. Tässä huoneessa Masha, Irina ja Olga ovat. Nyt.

Käsiohjelma oli oikeastaan epikriisi ja potilaan status diagnosoitiin: hoito ei ole tehonnut. Sisarten tunnevyöryt laidasta toiseen saavat katsojankin tuntemaan niin. Jotain pitäisi tehdä, mutta kun mitään yhteyttä ei saa, tuskastelee hoitaja ja yrittää laulaa, lausua runoja ja tanssia saadakseen edes jonkinlaista yhteyttä. Turhaan. Sisarten keskinäinen yhteys on jotain mitä ulkopuoliset eivät voi ymmärtää. Näytelmän loppuvaiheessa alkoi ikkunalaudoissa kuulua sateen ääni kuin lisäämään synkkää mielialaa. Tosin näytelmä ei ollut pelkkää synkkyyttä,”yhtäkkiä tunnen itseni onnelliseksi” sai minut hymyilemään, kuten myös italian opiskelu. Kun italian kirja syödään, sen opetus varmasti  imeytyy muistiisi… Ohjaaja Kimmo Kovanen on saanut teatteriryhmänsä ammattimaisesti kukoistamaan.

Kun poistuin sateiseen iltaan, huomasin miten katsojat sopivat kyydityksistä. Kenellä oli auto, hän otti kyytiin ihmisiä, jotta mahdollisimman moni jäisi kastumatta. Epäilen, etteivät kaikki katsojat tunteneet toisiaan, ja siitä syystä näytelmä oli heti ensi-illan jälkeen merkityksellinen. Se sai tuntemattomat ihmiset samaan veneeseen, selviytymään. Epikriisissä oli hyvä jatkosuunnitelma myös kaikille katsojillekin: Kehotetaan miettimään mikä on elämän tarkoitus, mistä löytyy elämän tarkoitus. Siinä kyllä tarpeeksi yhdelle illalle.

 

 

 

 


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s