Riihimäen teatteri: Yksin Berliinissä

Heti aluksi totean Riihimäen teatterin saaneen minut tuntemaan itseni tervetulleeksi katsomaan Yksin Berliinissä –esitystä. Sain pari päivää ennen esitystä sähköpostin, missä kerrottiin käytännön asioista: mihin voi jättää auton, varaanko rahaa vaatesäilytykseen ja miten kannattaa hoitaa väliaikatarjoilut. Muutenkin hotellin yhteydessä olevassa teatterissa kaikki toimi, kun odotustila oli oikeastaan baari. Sitä sai mitä tilasi. Mutta sitten itse asiaan. Näytelmä perustuu Hans Falladan romaaniin, joka ilmestyi heti sodan jälkeen, vuonna 1947.

Yksin Berliinissä kertoi vanhan pariskunnan, Annan ja Oton, elämästä. Heillä oli yhteyksiä kansallissosialistiseen puolueeseen, mutta traaginen tapahtuma sai heidän kyseenalaistamaan puoluetta ja führeriä. He heräsivät joukkohypnoosista. Näytelmä sijoittui siis toisen maailmansodan aikaiseen Berliiniin, aikaan jolloin saksalaisille oli vain yksi ääni ja yksi totuus.

Näytelmän alussa minua häiritsi kun radiosta tulviva natsipropaganda peitti alleen näyttelijöiden puheen. Oikein täyty pinnistellä jotta kuuli repliikit. Mutta pariskunnasta hehkuvaa lämpöä ja myötätuntoa seurasin ihannoiden. Yhdessä eletty elämä ja keskinäinen lämpö näkyi ja tuntui. Mutta suru-uutisen jälkeen Anna ei saanut Ottoon yhteyttä.  Otto vetäytyi kuoreensa pohtimaan ratkaisua. Vain hiljainen draamallinen musiikki siivitti ajatuksia yhä syvemmälle epätoivoon, kunnes he löysivät yhdessä keinon purkaa pettymystään. He päättivät kirjoittaa natsipuoluetta ja führeriä kritisoivia tekstejä postikortteihin, joita jättivät rappukäytäviin ja julkisille paikoille.

Pariskunta eli jatkuvassa pelossa, he tiesivät mitä seuraa jos he jäävät kiinni. Mutta mitä heillä oli menetettävää? Anna ja Otto yhdessä löysivät elämälleen uuden suunnan, punaisen langan. He kokivat läheltä piti –tilanteita ja pelkäsivät ilmiantajia, kunnes lopulta ovelta kuului se ikävä koputus.

Raastava ero, uhma, rakkaus ja ikävä nostattivat ihokarvani pystyyn. Karismaattiset näyttelijät saivat tunnelman piinaavaksi tunteiden vuoristoradaksi, mitä myötäelin heidän kanssaan. Tarina eteni kohti väistämätöntä, ja mikä pahinta, tarina on tosi.

Toivottavasti tämän näkevät mahdollisimman monet, myös fanaattiset äänitorvet. Elämme maailmassa, missä ääriajatukset nostavat päätään. Tämä näytelmä muistuttaa miten tärkeää on keskustelu, kritiikki ja mielipiteiden vaihtaminen ilman pelkoa joutua vaaraan. Ja mitä siitä seuraa, jos ei ole mahdollisuutta avoimeen keskusteluun. Enkä ollut ainoa näiden ajatusten kanssa. Kuulin erään toisen katsojan suusta ettei ole kolmeenkymmeneen vuoteen nähnyt tällaista esitystä, missä on sisältöä. Tämä esitys kannattaa tulla katsomaan vaikka hieman pitempääkin.

Ohjaus: Mikko Roiha
Rooleissa: Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen

Riihimäen Teatterin kotisivu


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s