Ylioppilasteatterissa Valve

Ensimmäistä kertaa Ylioppilasteatterissa. Mitenköhän näin on päässyt käymään? Teatterilla on maine, jossa nuoret, kyvykkäät näyttelijänalut saavat hyvän kasvualustan taiteilijanuralleen. Pääsin katsomaan Valve–näytelmää loppuunmyytyyn ensi-iltaan. Jostain olin lukenut kyseessä olevan jotain samankaltaisuutta Liisaan ihmemaassa. No katsotaan. Käsiohjelma oli taiteltu paperikirpuksi, ja luulin sillä olevan joku tarkoitus, enkä avannut sitä ennen esitystä.

Yleisön keski-ikä on paljon nuorempi kuin mitä yleensä teatterissa. Menokin oli sen mukaista, ja siis pelkästään hyvässä mielessä. Kun odotin salissa esityksen alkua, kuulin naurunhörähdyksiä ja omituisia konemaisia ääniä, aistin savun leijailevan ilmassa sekä haistoin popcornin tuoksun. Itse asiassa omituinen, hieman pelottavan oloinen hahmo tarjosikin minulle popcornia. Otin. Aloin hahmottamaan muitakin näyttelijöitä, ja ymmärsin nyt, että saliin astuessani minuun kohdistunut merkitsevä katse oli onneksi näyttelijän. Mutta mikä freak show. Toinen toistaan omituisempia hahmoja ja ääniä ilmestyi salin nurkista.

Esitys alkoi ähkynomaisella puheenvuorolla, missä henkilö otti kaikesta toiminnastaan huonoa omaatuntoa, tai ainakin pohti kaiken eettisyyttä. Tämän jälkeen tarjoillaan mitä ihmeellisimpiä roolihahmoja ja tapahtumia. Erityisesti huutokauppa ilahdutti minua. Absurdit myytävät esineet, tai olotilat, saivat yhtä absurdeja tarjouksia. Yleisesti esityksessä käytettiin monipuolisesti valoja ja ääniä sekä se piti sisällään paljon odottamattomia kohtauksia. Kohtaus, missä liikuttiin pimeässä hitaasti parin pienen valon avustuksella, muuttui pikkuhiljaa akrobatiaksi. Siinä vaiheessa en voinut olla nauramatta. Kun älyttömyys ylittää ymmärryksen rajan, kohtasi se tässä tapauksessa vilpittömän huvittuneisuuden. Mitähän vielä?

 

valve6

Näytelmä oli huvittava, hykerryttävä performanssi unen ja todellisuuden välimaastossa. Näyttelijöistä huokui lahjakkuus. Mutta minä en osannut puida kohtauksia yhteen, ja ymmärtää kokonaisuutta. Ehkä siinä olikin näytelmän idea: kaikki ovat omanlaisia, erikoisia yksilöitä omassa todellisuudessaan, eikä yhtä kokonaisuutta olekaan.

Esitys teki sen, mikä hyvän taiteen pitääkin; se jäi mietityttämään mitä tapahtui ja miten tämä liittyy elämääni? Oliko tällä jokin tarkoitus? Onko elämällä? Myöhemmin avattuani käsiohjelman, huomasin siinä viitteen teosofi Yrjö Kalliseen, jonka jälkeen ymmärsin paremmin mistä oli kysymys.

 

Artikkelikuvassa: Ilana Palmgren, Heidi Ajanto
Kuva: Niko Hallikainen

Juttukuvassa: Milla Kuikka
Kuva: Niko Hallikainen

Ohjaus: Saara Karjalainen

 

Ylioppilasteatterin kotisivulle pääset tästä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s