Espoon kaupunginteatterin musikaali suomalaisten naisten elämästä miesten maailmassa oli elämys. Suomen kärkilaulajat tähdittivät esitystä, joka oli naisen kasvutarina isoäidiksi. Esitys liikkui luontevasti eri ajanjaksoissa ja tarinaa oli helppo seurata. Siinä korostui myös nyky-yhteiskunnassa keskustelua herättäviä teemoja, kuten taloudellinen etu hädässä olevien kustannuksella ja ulkomaalaispelko. Hyvän kontrastin näytelmään tuo myös sen ajankohdat: sodanajan köyhyys ja 80-luvun yltäkylläisyys, nousukausi.
Naisen piti ottaa rooli joka oli kovempi kuin miehen, mikäli halusi pärjätä. Varsinkin päähenkilö Annin äidin roolihahmo Vieno oli persoonallinen ja voimakas; hän pohtii elämää järjen ja rahan perusteella, ei niinkään tunteen tai rakkauden. Sodanaikaan ei ollut mahdollisuutta tunteilla, jos piti valita toimeentulon ja rakkauden välillä. Tämä realiteetti olisi hyvä pitää mielessä nyt 2010-luvulla. Useammassa kohdassa tulin itkuisin silmin todenneeksi, että vaikka vilpittömästi haluaa toisen parasta, se voi tehdä juuri päinvastaisen vaikutuksen. Vai onko toisen parasta ajatteleminen vain oman parhaan ajattelemista, itsekkyyttä?
Se missä olisi kaivannut ripauksen traagisuutta, oli perheen isännän hahmo. Vaikka alkoholisoituneen näkemisessä on nähtävästi aina jotain hauskaakin, olisi siitä voinut karsia.
Naiset joutuivat elämään miesten sanojen alla, vastoin omaa tahtoa. Nuorten naisten ja miesten vähättely oli karmivaa kuultavaa, ja se pakosta on jättänyt jälkensä myös tuleviin sukupolviin. Jos toistetaan, ettet ole rakkauden arvoinen tai olet mitätön lapamato, alkaa siihen itsekin uskoa. Sekin tuli selväksi miten rintamalla aiheutuneet henkiset haavat parannettiin, ja mitä kaikkea naisten on täytynyt kestää miesten palattua kotiin. Ja mitä on jouduttu kestämään, kun rintamalta ei palattukaan.
Musikaalin laulut olivat huikeita tarinoita, jotka esitettiin ammattimaisesti. Näytelmästä voisi tehdä Soundtrackin, niin vakuuttavia esitykset olivat. Selkäpiitäni karmi voimakkaat äänitehosteet, mikä lisäsi ahdistavaa ja pelottavaa tunnelmaa juuri oikeissa kohdissa. Massiivisia lavastemuutoksia ei kuitenkaan ollut, eikä tarvittu.
Esityksen jälkeen ymmärrys naisten asemasta vahvistui. Kokonaisuus oli hyvin äidinmaallinen ja sopii hyvin Espoon kaupunginteatterin Suomi 100–vuoden juhlaesitykseksi. Tupa oli täysi, mutta Espoon kaupunginteatterin tilat ovat ahtaat, ja toivonkin teatterin saavan pian arvoisensa tilat. Mitenköhän uuden teatterirakennuksen hanke etenee?
Kulttuuriuutinen 