Muistan Riikan luonnonlapsena, auttavaisena persoonana, joka ei tietoaan piilota. Muistikuvani on 2000-luvun alusta jolloin olimme samassa työpaikassa, tosin eri osastoilla. Hän vaihtoi työpaikkaa, minä vaihdoin työpaikkaa, emmekä olleet niin läheisiä, että olisimme edelleen pitäneet yhteyttä. Vuonna 2015 törmäsin Riikkaan jälleen, tällä kertaa Facebookissa. Vaihdoimme viestejä, ja Riikka kertoi alkaneensa yrittäjäksi. Hän myös kertoi oman tarinansa. Joskus elämänmuutokseen ajaa umpikujaan joutuminen, mistä poispääseminen ei ole helppoa ja vaatii rohkeutta. Hypätäkö taloudellisesta turvasta epävarmaan toimeentuloon? Jos hintana on oma terveys, asia on helposti päätetty. Ei ole vaihtoehtoja.
Finanssialalla työskennellyt Riikka koki sen, mitä moni muukin nykyään työelämässä: organisaatiomuutoksia, yrityskauppoja, uusia vastuualueita ja esimiehiä. Hän myös hakeutui uusiin tehtäviin, välillä sen vuoksi että hän kaipasi jotain uutta, toisinaan piti päästä ottamaan happea. Riikan tapa työskennellä on kokonaisvaltainen; se mihin hän keskittyy, hoidetaan täysillä. Näen sen Riikan vahvuutena ja heikkoutena. Vahvuutena sen vuoksi, että antaa kaiken sille mitä tekee, mutta heikkoutena siitä syystä, että täysin asialle omistautuja ei tunnista hetkeä jolloin pitää pysähtyä, milloin vetää raja. Monen käänteen jälkeen hän jäi vuorotteluvapaalle. Olisiko työnantaja voinut puuttua innokkuuteen, joka johti valitettavaan lopputulokseen? Milloin Riikan olisi pitänyt huomata tilanne, jotta tämä oli vältetty?
Antaa Riikan kertoa:
Monta vuotta oli töissä liian lujaa menty ja olin rehellisen puhki. Melkoisen onnenkantamoisen seurauksena pääsin vuoden vuorotteluvapaalle. Muistan vieläkin kirkkaasti, kun olin ensimmäistä viikkoa vapaalla. Victoria ja Daniel olivat Suomessa vierailulla ja menin heitä katsomaan kello 11 Kauppatorille. Olihan minulla aikaa. Siellä sitten huiskuttelin kuninkaallisille ja katselin ympärilläni olevia ihmisiä hämmästellen. En ollut koskaan ajatellut ihmisten tekevän keskellä päivää muutakin kuin töitä. Ajattelin, että ihmisillä ihan oikeasti on muutakin elämää kuin työ – mahtavaa! Vuorotteluvapaan ensimmäinen puolisko meni nukkuen. Pidin rajana 14 tunnin unia vuorokaudessa. Enemmänkin olisi helposti mennyt. Toisen puoliskon käytännössä urheilin. Uin, fillaroin ja lenkkeilin. Laitoin yksityiselämänkin remonttiin; erosin ja elämä meni kokonaan uusiksi.
Vapaan aikana ei päässä syttynyt lamppua mitä muuta voisin työkseni tehdä, joten ei auttanut muu kuin palata takaisin. Ajattelin, että uupumisen olen aiheuttanut kokonaan ihan itse. Kun muutan asennoitumista, työtapaa ja otan huomioon oman jaksamisen paremmin, asiat ratkeavat kyllä. Neuvottelin useammastakin työtehtävästä ja päädyin lopulta aikaisemmasta selvästi poikkeavaan työhön. Kyllä se siitä lähtee.
Ei lähtenyt. Ensimmäiset viisi viikkoa meni sumussa. En nukkunut kuin muutamia tunteja yössä ja senkin pätkissä. Kun en nukkunut, saapui muistihäiriöt. Uusi vastuullinen työ ja minä en muistanut edes ihmisten nimiä. Siitä sitten työterveyteen ja sairauslomalle. Lääkäri lohdutti. Uupumus oli ollut kanssani lomalla ja iski täydellä voimalla uudelleen, kun palasin töihin. Nyt oli voimia käsitellä asiaa. Ensimmäinen masennusdiagnoosi taskuun, kuukauden lepo ja takaisin töihin. Siinä sitten oli taas organisaatiouudistuksia, uusia vastuualueita ja esimiehiä. Aika tarkalleen vuoden verran olin vuorotteluvapaan jälkeen töissä, kun istuin taas työterveyslääkärin pakeilla täyttämässä masennustestiä. Nyt tilanne oli edennyt jo vakavaksi. Siitä seurasi lopulta vajaan vuoden mittainen sairasloma.
Sairasloman aikana aloin tervehtyä ja vähitellen palata omaksi itsekseni. Ajatus kirkastui. En yksinkertaisesti voi mennä enää takaisin. On tehtävä muutoksia tai sairastun uudelleen. En ole valmis antamaan terveyttäni arvostetusta ja hyväpalkkaisesta työstä. Mutta mitä se muu sitten oikein voisi olla? Sehän se suurin ongelmani oli ollut koko ajan. En tiennyt mitä muuta voisin tehdä. Kävin ammatinvalintapsykologilla. Vanhat haaveet yrittäjyydestä nousivat pintaan ja saivat pontta. Osaamiseen pitäisi hakea vahvistusta ja liikeidea kirkastaa. Mieli yritti pistää kapuloita rattaisiin. Voiko masennuksen takia sairauslomalla oleva oikeasti muuttaa elämänsä suuntaa radikaalisti ja nähdä, mikä on järkevää? Hain kouluun ja pääsin. Sain töistä opintovapaata ja opiskelin kaksi vuotta aikuiskoulutustuella. Valmistuttuani olin tosipaikan edessä. Olisi oikeasti päätettävä mitä tehdä. Päädyin lopulta perustamaan yrityksen ja napanuora finanssialalle katkesi lopullisesti.
Jäin vuorotteluvapaalle syyskuussa 2010 ja firman perustin toukokuussa 2015.
Muutoksen jälkeen
Olen nyt elämääni tyytyväinen. Elämän palaset on järkevässä suhteessa toisiinsa. Entisessä elämässäni työt oli täyttäneet päivät 24/7, vapaa-ajat mietin miten työprojekteja saan eteenpäin. Tykkään edelleen työstä, mutta yrittäjänä asioita ajattelee toisin. On hoidettavia asioita. Osasta saa rahaa ja osasta ei. Teen kaikenlaisia hommia ja päätän niistä itse. Minun ei tarvitse tulla miljonääriksi. Riittää, että saan firmani pyörimään niin, että tienaan sillä leipäni, ja loppujen lopuksi tulen toimeen vähällä. Opittavaa on toki paljon eikä elämä ole pelkkää juhlaa – se on myös ruusuilla tanssimista… Oikeasti tietenkin elämässä on ihan perushuolia. Ja nyt huoli on toimeentulosta. Töitä saisi enemmän olla. Luotan kuitenkin siihen, että kaikki järjestyy.
Tekisitkö mitään toisin?
Jos olisin tiennyt kaiken tämän, niin en olisi ikinä lähtenyt finanssialalle töihin, tai ainakin olisin siirtynyt pois nopeammin. Olen ollut väärässä paikassa. Toivoisin kyllä etten olisi syyttänyt ja piiskannut itseäni niin paljon. Kiltin tytön syndroomaakin oli havaittavissa. Ajaudun helposti asioiden moottoriksi, vaikka joskus matkustajana oleminen olisi fiksumpaa. Mutta minkäs sitä luonnolleen voi? Täysillä mennään edelleen. Vuosien saatossa kertyneet opit ja työkalut on nyt yrittäjänä kullan arvoisia ja tehokäytössä. Niistä olen kiitollinen. Ehkä asiat ovat sittenkin menneet juuri niin kuin pitääkin.
Mitä sanot niille jotka miettivät paikkaansa työelämässä?
Paraskin neuvonantaja tässä, kun pitää ensin sairastua, että ymmärtää lähteä kultaisesta häkistä, vaikka ovi on apposen auki. Niin se silti on, että muutoksen aika tulee kun on tullakseen. Yleensä se alkaa kun vähiten odottaa. Hyppää elämän kyytiin ja anna mennä. Elämä kantaa. Aina.
Oletko onnellinen?
Tiedän olevani juuri siellä missä minun pitää olla. Tämä on juuri se suunta mihin pitää mennä. Olen onnellinen!
Olen nyt terve, terveempi kuin ennen. Henkinen stressiraja tulee paljon nopeammin vastaan ja hyvä niin. Se ilmoittaa milloin lähtee menemään liian kovaa.
Riikan kotisivu: pliide.com
Kulttuuriuutinen 