Hengentietäjät Pihlajamäen Rallissa

Paikallisen olutkuppilan yleisö ei vaikuttanut ensi näkemältä siltä, joka olisi tullut varta vasten katsomaan Hengentietäjiä. Bändin musiikkityyliä voisi verrata Radiopuhelimiin. Puoli tuntia ennen keikkaa vaikutti siltä, että musiikki tulee karkottamaan eläkeläiset kilpailijoille särpimään oluitaan. Toisin kuitenkin kävi, eläkeläiset pysyivät looseissaan ja ravintolan täyttivät ihmiset, jotka halusivat nähdä Hengentietäjät.

Lava olisi voinut olla suurempi jotta bändi, ja varsinkin laulaja, olisivat päässeet paremmin liikkumaan. Myös äänentoistollisesti paikka olisi voinut olla parempi, koska kokonaisuudesta oli vaikea saada selvää. Mutta tunnelma välittyi. Laulaja Petri Kokkosen eläytyminen on hienoa katseltavaa, ja olisinkin toivonut lisää heittäytymistä, teatraalisuutta. Tukka heilui, uhmakkaat silmät etsivät yleisöstä uhria ja lopulta haettiin vauhtia lattiatasolta. Kun asian osaa, niin sitä jää kaipaamaan lisää. Petri oli myös interaktiivinen välispiikeissä; harvoin heittäydytään keskusteluun yleisön kanssa, mikä tuo fiiliksen, ettei bändi ainakaan diivaile. Muu bändi hoiti eleettömästi oman osuutensa. Pystyn arvioimaan musiikkia vain tunnetasolla, ja kun huomaan sydämeni tykyttävän, sieluni liikkuu musiikin mukana.

juttukuva

Pienellä stagella oli jatkuvasti joku yleisöstä hyppimässä bändin mukana. Varsinkin ”Vittupää” sai lämpimän vastaanoton ja setin loppupuolella oleva pitkä instrumentaali-osuus oli tunnelmallinen. Kuuntelin ilolla myös bändin melodisempia biisejä, se tuo leveyttä ja yleisö viihtyy paremmin. Ikävää olisi kuunnella setillistä biisejä, jossa ei erota milloin kappale vaihtuu. Hengentietäjien keikka kesti vain puolisen tuntia, ja toivottavasti tulevaisuudessa saamme kokea tätä lisää.

Huomasin jalkojeni hakkaavan jatkuvasti rytmiä juottolan lattiaan eläessäni bändin mukana. Lähiökapakan tunnelma oli lämmin myös muissa pöydissä, ja mikäpä muu kuin musiikki antaa aihetta keskusteluun ja tutustumiseen. Tällaisissa lähiökuppila-keikkapaikoissa on muutakin kuin musiikki, ja välillä keskittymiseni siirtyi musiikista muihin tapahtumiin: naapuripöydän rouva kaatoi maitotölkistä punaviiniä lasiinsa ja hölmistynyt herra jäi tuijottamaan bändiä kädet täynnä muovikasseja. Nämä tekijät ovat niitä pieniä yksityiskohtia, mikä tekee keskinkertaisesta hyvän, haaleasta lämpimän.

Lopuksi voin todeta hymyn nousseen huulilleni nähdessäni tilanteen, missä Petri ulvoo lavalla, ja eläkeläispöydässä samaan aikaan eräs pitää sormiaan korvissa ja toinen näyttää bändille keskisormea. Sitä on siis ilmassa: punk-henkeä!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s