Kulttuuriuutinen

Hämmentävää. Alec Sothin neljä kokonaisuutta tuo eteeni kuvia, mistä aistin tunnelmia joihin voi helposti samaistua. Yksinäisyys. Karu maailma ympärillä. Toiset kuvat herättävät uteliaisuuden. Mikä on mahtanut olla tilanne missä kuva on otettu? Mitä kuvan ihminen tai ihmiset ajattelevat? Millaisessa maailmassa he elävät?

Sleeping by the Mississippi -teemasta päällimmäisenä jäi mieleen luonto, mikä näytti kovin karulta keväältä Suomessa. Vaikka kevät on uuden alkua, ja sitä eläessä on valon tuoma paniikinomainen olo, niin kuvista jäi melankolinen tunnelma. Tuntui hyvältä olla tässä hetkessä ja joulukuisessa Suomessa. Antaa kevään tulla aikanaan, ja ehtiipä mielikin siihen valmistautua.

Niagaran kuviin oli haluttu romanttisuutta, mitä en itse löytänyt. Näin pelkästään ehdottomuuden. Sekä putouksessa, että ihmisten kasvoilla. Broken Manual –teemassa sama tunne vain vahvistui, tosin niissä näyttäytyi jo luopuminen. Enää ei sinnitelty, vaan paettiin yhteiskuntaa. Songbookissa palattiin yhteiskuntaan, mikä ei tarjoa onnea. Yksinäisyys ja synkkä ilo näkyi. Tai ainakin minä tulkitsin sen niin.

Mutta, näyttely ei ollut yksinomaan synkkyyttä. Joistain kuvista kuitenkin paistoi Elämä niillä mausteilla, mitä on annettu. Ehkä olin vain liian altis surumielisille vaikutteille, ainakin tuona kyseisen päivänä. Käyn katsomassa näyttelyn vielä toisenlaisella tuulella. Jokatapauksessa, näyttely herätti tai vahvisti tunnelataustani. Siitä syystä suosittelen.